Paljon melua tyhjästä

Apulannan Zombeja - biisi sai eilen mun elämässä ihan uuden merkityksen. Biisi hienoine musiikkivideoineen on nähtävissä täältä. Entäpä jos muutetaan Toni Wirtasen Zombiet ajatuksiksi? Etenkin lyriikoissa todettu: “Voittamaan ei pysty kaikkia. Kun kaataa yhden jostain kaksi laahustaa”. Eikö toi ole ajatustasolla ihan totta. Kun lakkaa ajattelemasta jotain, niin kaksi asiaa tulee tilalle?

Eilisen illan mä olen hyödyntänyt kovin tehokkaasti ajattelemalla lähimenneisyyttä ja melkein sain sydärin, kun taas todellisuus iski tajuntaan. Eihän tää näin voi mennä, eihän? - Kyllä se vaan voi mennä, kyllä voi. Mä en ole useampaan kuukauteen tullut muistelleeksi erästä tapahtumaa, koska semmosta välillä sattuu ja se on käytännössä ihan normaalia mulle. Mut entä jos joku ei olekaan kokenut asiaa samalla tavalla, kun minä? Vaan se onkin ollut sille tärkeämpää ja merkityksellisempää, kun mitä se oli mulle? Ja miksi se yhtäkkiä on niin merkityksellistä minullekin? Taivas varjele näitä mun aivoituksia taas…

Eilen illalla harkitsin vissiin alitajuntaista itsemurhaa (en tosissani), mutta tutkin muovipussin ehjyyttä vetämällä sen päähäni ja ihan asiaa sen kummemmin ajattelematta. Nauratti kyllä jälkeenpäin, mut oli taas spontaanein veto hetkeen ja ei, en meinannut tukehtua.

Pahoittelen sekavaa kirjoitusasua, mutta tämmöstä tänään.

-Myy-

Mä heräsin ihan äsken ja olin vissiin unessakin miettinyt älykkyyttä ja sitä, kuinka älykkyys määritellään… Hyvähän se on itse tyhmänä tämmöstä kelata, tai ehkä vaan fiksuna (fiksuudella ja älykkyydellä on kuitenkin eroa), mut mä nyt haluan kertoa että mitä älykkyys mun mielestäni on.

Mä olen tavannut paljon ihmisiä, jotka katsovat tutkintojaan ja määrittelevät sen pohjalta (numeroiden mukaan) oman älykkyytensä. Jos ylioppilastodistuksen keskiarvo on 8-9, niin silloin on älykäs. Eikö tentteihin lueta ja opita ulkoa asioita, jotka sitten unohtuvat? Entä jos nyt vuosia myöhemmin lyötäisiin vaikapa sama Ruotsin kurssin koe naaman eteen, niin muistaisitteko vielä lukematta ne asiat? Tuskin. Älykkyys perustuu myös muistiin ja käytettävissä olevaan aivokapasiteettiin.
Älykkyys on myös hahmottamista, keskittymistä, ongelmanratkaisutaitoa ja reagointia. Ainakin älykkyystestien perusteella.
Miksi ihminen määrittelee oman menestyksensä ja oman älykkyytensä tutkinnoilla ja tekee siitä vielä niin ison numeron, että mä tunnen myötähäpeää aina kun sellaisen ihmisen tapaan?! Koska tutkinto ei työnantajan silmissä määrittele sun älykkyyttä, eikä ammattitaitoa. Vastavalmistuneella tutkinnolla sä osotat, että sä olet keltanokka ja noviisi, eikä sulla ole alalta vielä käytännön työkokemusta. Kun sulla on tutkinto + viisi vuotta alakohtaista työkokemusta, niin sä alat olemaan jotain. Riippuen tietysti, että mitä edellisen paikan työnantaja on ollut mieltä sun tavasta tehdä töitä.
Tutkinto antaa siis eväitä rakentaa omaa ammattitaitoaan. Tutkinto on siis talon perusteet, mutta ne talon perusteet on myös mahdollista rakentaa ilman tutkintoakin, mikäli pääsee hyviin töihin ja on hyvä tyyppi.
Ja voiko hyvä tyyppi olla semmoinen, jolla on arvosanat kohdillaan, mutta työskentelytaidoiltaan kuitenkin noviisi ja noviisiksikin toistaitoinen?
Työelämässä vallitsee semmoinen elemetti, kun raha. Työyhteisöissä ainoa mikä merkitsee on sun sosiaaliset taidot ja se, kuinka sä kykenet kiireessäkin ottamaan kanssaihmisiä huomioon. Työelämä vaatii sitkeyttä kestää paljon. Se vaatii paineensietokykyä, neuvottelutaitoja, hyviä verkostoja, hyvää työnjälkeä ja ennen kaikkea sosiaalista älykkyyttä!!!

Sosiaalinen älykkyys ei ole sitä, että sä olet sosiaalinen kaikkien ihmisten kanssa ja puhut paljon. Sosiaaliseen älykkyyteen liittyy vahvana empaattinen osaaminen, eli kyky tulkita kanssaihmisten tunteita ja kyky toimia niin, ettei suututa olemassaolollaan kaikkia työkavereita. Sosiaalinen älykkyys on myös sen ymmärtämistä, ettei työyhteisössä kaikki pidä sinusta, eikä kaikki arvosta sinua.

Eli kyllä. Mun mielestä sosiaalisella älykkyydellä on huomattavasti enemmän käyttöä työmarkkinoilla, kun tutkintoälykkyydellä.

Mä tiedän yhden biologiahullun ihmisen, jolla ei ole yhtäkään tutkintoa, ainakaan vielä. Ja se ihminen on omatoimisesti tutkinut asioita. Mun ei olisi mitenkään mahdotonta nähdä kyseistä ihmistä yliopistolla professorina.

Moni mun kaveri, joilla ei ole tutkintoa on kuitenkin äärimmäisen näppäriä ihmisiä käsistään. Joku tekee hienoja koruja, joku osaa remontoida kämpän ihan itse lattiasta kattoon, joidenkin kädentaidot on ihan omaa luokkaansa.
Tutkinnoista huolimatta sä olet idiootti, jos et osaa vaihtaa lamppuja, ilmata pattereita, puhdistaa viemäriä, kytkeä digiboxia telkkariin tai osaa säätää muuten piuhojen kanssa. Tai mitä nyt arkielämässä tarvitsee osata. Tai jos ei osaa vaihtaa autoon rengasta? Jos sä et osaa antaa ensiapua tilanteessa missä sitä pitäisi antaa, silloin sä olet tyhmä.

Akateemisuus muuten mun silmään tyhmentää ihmistä. Koska tieteen, faktojen ja tilastojen valossa unohtuu yksi tärkeä seikka: - Todellisuus. Moni on varmaan työpaikallaan ihmetellyt, että miksi johto tai hallinto vaatii paljon ymmärtämättä, mitä kentällä tapahtuu… Ne konttori-ihmiset ei vaan ymmärrä sitä, että miksi sä et toimita lappuja ajoissa tai miksi asiat ei menekkään niin, kun ne on paperilla kirjoitettu. Ja semmosille ihmisille se on kauhistus. Viisas pomo tai viisas hallintoihminen tekee kerran vuodessa viikon/parin tutustumisreissun kentälle, jotta se todellisuus näkyy. Samoin viisas työntekijä tutustuu hallintoon ja on kiinnostunut siitä, miten ne myöhästyneet laput vaikuttaa hallinnon työskentelyyn. Mutta tietenkään ne akateemiset ei tee “rahvaan” hommia, koska niillä on tutkintoja vaikka muille jakaa ja ne on opiskelemalla päässeet tiettyyn pisteeseen. Totaalista tyhmyyttä sanon minä.

Ja sitten tämä mun ah-niin-ihana mielipiteeni AMK-järjestelmästä. Ammattikorkeakoulu on ajatuksena kaunis, mutta samoihin ryhmiin otetaan lukiosta ja ammattikoulusta valmistuneita henkilöitä. Lukiosta valmistuneella ei todellakaan ole mitään käsitystä ammatista, johin se on ammattikorkeasta tullut hakemaan pätevyyksiä ja taas ammattikoulusta valmistunut on lukenut jo pohjan omalle ammattitaidolleen. Ammattikorkeakoulu järjestelmänä palvelee lukiolaisia, sillä ensimmäisenä vuonna lähdetään ihan nollasta ja mietitään mitä ammattitaito on. Ammattikoululainen turhautuu. Mä ajattelin joskus, että ammattikorkeakoulu on syventävä ja ammattikoulun jatke. Näin se ei kuitenkaan ole. ‘
Ainiin, ja muistinko mainita, että mulla on tiistaina pääsykokeet!
Käytännössä katsoen mun on pieni pakko lukea itselleni AMK - tutkinto, jotta voin tehdä oman alani hommia ja tässä järjestelmässä on menty ihan metsään. Koska käytännön työtä osaa tehdä myös 2-asteen paperilla. Hauskinta on se, että tämän hetkisessä työpaikassani saan samaa palkkaa, kun ne 3.-asteen tutkinnon suorittaneet.

Päästään siis taas siihen, että mitä älykkyys on? Älykkyys on ongelmanratkaisutaitoja ja se koskee ennen kaikkea normaalin ihmisen normaalia elämää. Esim. kuinka saada muutossa pöytä mahtumaan ovesta sisään tai miten asunto pitäisi sisustaa, jotta lattiapinta-alaa jäisi mahdollisimman paljon käyttöön. Älykkyys on hahmottamista: Esimerkiksi kuinka sä organisoit omat menosi ja liikkumisesi, jotta kerkeät kaikkialle. Jne…
Sillon sä olet älykäs, kun ymmärrät heikkoutesi ja vahvuutesi ja lähdet kehittämään omia heikkouksiasi uudelle tasolle. Suurta älykkyyttä osoittaa se, että kehittää myös vahvuusiaan.
Kaikkein suurinta älykkyyttä on se, ettei tee älykkyydestään numeroa ollenkaan.
Jos omasta älykkyydestään tekee numeron, tekee itsestään tyhmän. (Omia aamun aforismeja)

-Myy-

Astrosta löytyy Maya - horoskooppi, kun laittaa oman syntymäaikansa alla oleviin laatikoihin. Se on kaikille erilainen… (Paitsi tietysti samaa syntymäaikaa edustaville). Jos kiinnostaa, niin ottakaa selvää. Mä olen nyt siinä pisteessa, et kaikki mystinen kiinnostaa ja tulkinnat kiinnostaa, vaikken mä millään tavalla olekaan “hurahtanut”

Minä olen:

Valkoinen Itsevallitseva Taikuri
Valkoinen Taikuri:
Sinua kuvaavat sanat: lumous, ajattomuus ja herkkyys. Olethan ihastuttava Valkoinen Taikuri, Ajattomuuden voima. Myös kissamainen salaperäisyys, mediaalisuus, herkkätuntoisuus ja älykkyys ovat ominaisuuksiasi. Olet vertaansa vailla oleva ihmissuhdesiantuntija siitäkin huolimatta tai juuri siksi, että henkilökohtaiset suhteesi kertoisivat välillä aivan jostakin muusta. Ajattomuudessasi heittäytyessäsi elämän virtaan olet varmasti aika ajoin huomannut, miten asiat loksahtelevat paikoilleen kuin itsestään.

Itsevallitseva:
Maya-numeroosi neljään, muodon itsevallitsevaan sointuun, liittyvät keskeisinä asioina erottelukyky ja loogisuus. Oman kehityksesi tarkkailu on luonteenomaista. Kiinnität huomiota toimintatapojesi valitsemiseen ja voit luoda tietynlaisia mittareita, kriteerejä, joilla mitata itseä ja muita. Tahdonvoimasi on luja. Tavoitteenasi on oman itsesi ja tekemisesi ohjaaminen. Kysymys on oman itsesi saamisesta hallintaasi, elämäsi perustusten rakentamisesta. Kivijalkanasi ovat neljä elementtiä: vesi, ilma, maa ja tuli.

Mä siis oon taas viehättynyt kaikesta mahdollisesta hömpötyksestä. Osaltaanhan toi ainakin pitää paikkansa. Siinä suhteessa ainakin, että noita piirteitä näkee vahvasti itsessään, mikäli niitä haluaa nähdä.

Tosin, mä olen viimeaikoina huomannut, että ihmiset näkee mut melko erilailla, kun minä itse näen. Mikä on osaltaan ehkä hieman hämmentävää. Mä en kykene ymmärtämään, kun joku sanoo mua kauniiksi, erityiseksi tai kehuu muuten vaan. Osittain mun hämmennys johtuu ehkä kovasti kolhuja saaneesta itsetunnosta. Mutta sillonkin kun se on kunnossa, niin musta tuntuu sille, et ihmiset sanoo niin, että mulle tulisi parempi mieli.
Koska mä en erityisemmin itse nosta ihmistä ulkonäön perusteella korkeimmalle jalustalle, vaan sen perusteella, et mitä sen päässä liikkuu. Mä arvostan ihmisiä, joilla on teräviä ja hyviä näkökulmia ja ajatuksia ja et se ajatus todellakin juoksee. Ja ylipäätään korkeimmalle jalustalle pääsee semmonen ihminen, joka uskaltaa olla aito oma itsensä, eikä koe tarvetta piilottaa itseään jonkun kulissin taakse. Sen takia moni ulkopuolinen pitää varmasti mun ystäväpiiriä todella omituisina hiippareina. Mut aitous on oikeastaan ainoa piirre, millä on merkitystä. Ja jos ihminen ei aitona miellytä mua, niin mä voin ihan huoletta kartella sitä.

*****

Eilen mun parasystävä opetti mua katsomaan muiden ihmisten auroja, et jos mä alan tuijottelemaan kaikkia yhtäkkiä, niin ei kannata pitää mua minään mielisairaana hiipparina. Mä olen aika skeptinen koko aura-homman kanssa, koska mun aivot väittää mulle, että se on vaan optinen harha, mut välillä on kiva uskoa spöökkeneihin.
Sain jopa tietää oman aurani värin, jossa on kuulema aavistus turkoosia ja muuten se on valkoinen. Astron blogista löytyi selityksiä näille kahdelle värille, enkä ton valkosen tulkinnasta liiemmin ilahtunut:

Valkoinen
Vakava sairaus, aineellinen stimulointi (huumeet).
Miksi valkoinen väri aurassa kielii ongelmista? Valkoinen väri on kuin meteli yksiväristen/selkeiden sävyjen sijaan. On mahdotonta tuunata/muokata meteliä orkesterin harmoniseksi soitoksi, mikä tarkoittaakin, että valkoisen auran omistajalta puuttu mielen ja ruumiin tasapaino. Luonto, jonka osaa me olemme, on tasapainoinen. Tämä tasapaino syntyy tahdikkaista värähtelyistä tai harmoniasta, jota kuvataan lähinnä modernissa kvanttifysiikassa.
Muutamaa tuntia ennen kuolemaa aura muuttuu valkoiseksi ja kasvaa kooltaan voimakkaasti. Tästä johtuen monissa kulttuureissa kuoleman väri on VALKOINEN (ei musta), koska entisaikaan ihmiset pystyivät näkemään valkoisen auran ennen kuolemaa. Vaikuttaakin siis siltä, että esi-isämme tiesivät paljon enemmän, mitä me luulemme.

Tässä tapauksessa valkoinen voisi viitata mielen ja ruumiin tasapaino vois tarkottaa mun olemassa olevaa tilannettani, mikä tässä on. Ja onhan mulla muutamat sairaudetkin tässä fyysisessä ruumissani, mutten mä ole huomannut mitään henkisiä sairauksia itsessäni. Onko joku muu?

Turkoosi
Dynaaminen olemisen laatu, voimakkaan energinen persoonallisuus, kyvykäs projektoimiseen, vaikuttaa muihin.
Ihmiset, joiden aurassa esiintyy vahvasti turkoosia, voivat tehdä vaivatta monta asiaa yhtä aikaa ja he ovat hyviä organisaattoreita. He tylsistyvät, jos heidän täytyy keskittyä vain yhteen asiaan kerrallaan.
Ihmiset rakastavat pomoja, joilla on turkoosi aura, koska kyseiset pomot selittävät päämääränsä ja vakuttavat tiimiinsä sen sijaan, että latelisivat heille vain vaatimuksia ja keskeyttäisivät tiimin työt koko ajan.
Turkoosi ajatus on ajatus orgainisoinnista ja muihin vaikuttamisesta.

Turkoosin kuvaus sopii kyllä ainakin suurimmaksi osaksi.

Mutta jos ei uskotakaan pelkkää Astron blogia vaan tutkitaan myös mitä teosofia.net sanoo asiasta: (Tulkitsen turkoosin sinivihreäksi)

Sinivihreä. — Fyysinen taso: Sinivihreä yhdistää vihreän assimilaatio- ja ekspansiotoiminnan sinisen järjestelytaipumukseen. Ruumiin kannalta tämä väri vastaa kudosten kasvua ja uudistumista (esim. hiusten ja kynsien kasvu).

Animaalinen taso: Sinisen ilmaisema taipumus. mystiikkaan ja vihreän taipumus ulospäin suuntautuvaan työhön synnyttävät yhdessä nerollisen inspiraation, joka painaa leimansa ihmiskunnan parhaimmistoon kautta aikojen. Tästä väristä voi päätellä henkilön taiteelliset taipumukset; ne suuntautuvat puheeseen, jos vihreä on voitolla, lyyriikkaan ja musiikkiin, jos sininen väri on voitolla.

Mentaalinen taso: Topaasinkeltaisen osoittaessa hyvän ja pahan arvostamista sinivihreä ilmaisee henkilökohtaista mukautumista prinsiippeihin, joka perustuu harmonian lakien todellisuuksille. Siinä nähdään vihreän omaksumis- ja sinisen järjestämistoiminta. Siitä voidaan päätellä, kuinka henkilö arvostaa muita heidän tekojensa moraalisuuden kannalta.

Häiriytyneenä tämä veden väri osoittaa plasman atrofiaa tai hypertrofiaa, animaalisella tasolla epäsointuisia ja kiihtyneitä tunteita, loiseläinluonnetta, ja mentaalisella tasolla moraalisen arvostelukyvyn puutetta

Se vastaa gis- tai as-säveltä ja Pluto-planeettaa.

Puhumattakaan siitä, mitä MTV3:n Helmi/kuudesaisti sanoo valkoisesta aurasta (luotettava tiedonlähde :P)

Valkoinen on auran värinä hyvin harvinainen, ja sen kantaja on henkisesti erittäin korkealla tasolla. Hän on hyvin sopeutuvainen, sillä vaalea aura imee vaikutteita muista auroista. Valkoisen auran ihmisellä on usein parantajan kykyjä sekä syvällinen suhtautuminen elämään. Hän kaipaa ja etsii elämän ja olemassaolon syvintä tarkoitusta. Valkoinen aura on altis muiden värien vaikutukselle, minkä vuoksi valkoista auraa kantavan henkilön on päästävä usein yksinäisyyteen ikään kuin tyhjentämään ylikuormittunut sielunsa.

Et kai mä sit oon pian kuoleva syvällinen parantaja, jolla on hekisiä ja fyysisiä ongelmia ja siihen yhdistettynä sitten sinivihreän ja turkoosin tulkinnat…

Jos ihmisten aurojen tulkitseminen olis helppoa ja selkeetä, niin se varmaan olisi yleinen käytäntö jopa lääkäreillä, koska auroista voi kuulema nähdä sairaudet ja luonteen ja jopa sen, että salaako ihminen jotain…
Mä oon kerennyt pohtimaan tätä aurahommaa ja ei se oikeestaan ees ole mun juttu. Moni heittää läppää, et mä olen “meedio”, mutta oikeasti pidän itseäni vaan hyvänä ihmistuntijana ja kun on hyvä ihmistuntija ja tuntee ihmisiä, niin aika helposti pystyy arvailemaan heidän liikkeitään. Pari kirjaa olen kehonkieleen ja tunteiden tulkintaan lukenut ja sen jälkeen yhdistellyt kokonaisuuksia ihmisten maneereiksi. Ei se ole vaikeaa, jos ihminen on kiinnostunut asiasta.

Mut nyt mä meen tästä blogista hourimasta!
Kiitos ja Anteeksi!

-Myy-

Mä oon tänään herännyt jo neljältä… Ja ennen kun kukaan alkaa diagnosoimaan masennusta mulla, niin totean, että menin illalla kuudelta päikkäreille. Yöunet jäi vähäselle, mut sen sijaan päikkärit pääs venymään. Aamulla sit ripustelin pyykit kuivumaan, keittelin aamukahvia (pitkästä aikaa kerkes taas työaamuna) ja juttelin parin muun aamulla aikasin ylhäällä olevan ihmisen kanssa facebookissa.

Jos tästä nyt alkais elämä ihan oikeesti pikkuhiljaa helpottaa ja pääsisin eroon tyhmistä ajatuksistani. Tällä hetkellä tuntuu silta, et jos vaan voisin, niin poistaisin kaikki kyseiseen ihmiseen liittyvät muistot menneisyydestä. Mutta se lienee mahdotonta, joten mun on siis opeteltava elämään muistojeni kanssa. Jos mä mietin tästä näkökulmasta, et mitä tulevaisuus sen ihmisen kanssa ois ollu, niin mä olen ihan tyytyväinen tähän tilanteeseen. Miksi ihmeessä mä haluaisin olla onneton? Ja meni tosiaan tovi, ennen kun palikat loksahteli paikoilleen. Mitä mä teen miehellä, joka itse onnettomaksi tullessaan ei nosta asioita esille, vaan kiinnostuu jotain uudesta ihmisestä ja pettää? Tein tämmösen pikku tulkinnan vain.

Miehen mielestä mä vaan dissaan sitä ja tottakai dissaan, jos kaikki häneen kohdistuvat negatiivissävytteiset kommentit on dissausta. Ja siltikään niistä ei voinut ottaa opikseen. Ja mitä mun impulsiivisuuteen tulee, niin mä haluan nähdä sen tyypin, joka oikeasti kykenee kontrolloimaan hormonitoimintaansa! Minä en siihen ainakaan kykene!

Joskus mä toivoisin, et ne ymmärtämättömät ihmiset joutuis elämään pari viikkoa taikka kuukauden ton oirekirjon kanssa. Ja selviytymään sen jälkeen vielä arjesta. Se alkaa pikkuhiljaa ottaa kaaliin, kun elää jossain utumaailmassa, missä mikään ei ole selvää. Puhumattakaan siitä, että mitä se on kun väsyttää 24/7 ilman mitään järkevää selitystä asialle, pienestäkin fyysisestä suorittamisesta tulee väsy ja lihakset kipeytyy. Tukka pippuu tuppoina päästä, iho kuivuu, itkettää, suututtaa, lihakset heikkenee ja saattaa alkaa pyörtyilemään. Ruokahalua ei ole, eikä mitään tee mieli syödä ja siltikin lihoo. Kynnet haurastuu ja oikeastaan jatkuvasti lihakset tuntuu siltä, et ne on olleet kovan rasituksen alla. Minkään alottaminen (esim. tiskaaminen, sähköpostin lähettäminen) tuntuu yhtä haastavalle, kun johonkin tosi paskaan työtehtävään rupeaminen. Toipuminen fyysisestä tekemisestä kestää päiviä ja hampaat menee huonoon kuntoon ja kädet sekä kroppa tärisee… Kai se saatana alkaa vituttamaan, kun ei muista yhtäkään päivää millon, ei ois johonkin sattunut. Nivelet paukkuu ja lihakset huutaa leipää.

Kaiken em. mainitun lisäksi mä yritän kestää kaiken muun paskan, mitä elämä heittää mun niskaan. Mä yritän olla perheeni tukena, auttaa ystäviäni ja pärjätä työelämässä. Toisinaan se tuntuu ihan helvetin raskaalta. Eihän välttämättä terveetkään ihmiset kestä elämän aiheuttamia paineita. Miksi sitten mua syytetään siitä, jos en jaksa tai kykene johonkin?

Tässä puolen vuoden aikana mä oon myös ollut hoitamassa kaksia häitä, polttareita ja kaikkea muuta mahollista. Repinyt itseäni melkeimpä joka suuntaan ja yrittänyt hoitaa asioita. Toisinaan musta tuntuu, ettei mikään mitä mä teen, ni riitä tai kelpaa joillekin ihmisille. Millon mä oon liian impulsiivinen ja millon mä olen liikaa mitäkin. Joskus mulle suututaan, kun puhun liikaa omista asioistani, enkä huomaa muiden hätää. Oli aika jollon mulle sanottiin, etten koskaan puhu mistään. Tai sit valitettiin, et teen liikaa töitä ja nyt kun on sitten vapaa-aikaa, niin oonkin liian sosiaalinen. Et missähän helvetissä se kultanen keskitie oikein menee?

Mä en saa itkeä, enkä mä saa suuttua, enkä mielellään edes valittaa, koska muilla menee siltikin aina huonommin, kun mulla. “Ei toi vielä mitään, mut tää mun juttu on tämmönen…” Vai olenko mä se joka vaatii liikaa? Mä en vaadi mitään enempää/vähempää, kun sen, et joku ymmärtää, että mullakin on tunteet ja mäkin olen elävä ihminen. Mä suren ja iloitsen siinä, missä kaikki muutkin. Eikä varsinkaan saa elää omassa pikku maailmassaan, vaan pitää ihan katsoa laatikosta ulos. Mut jos mä kärsin, niin pitääkö mun sitten katella vielä muidenkin kärsimystä? Ei täällä helppoa oo kellään muullakaan, mut miten ihmeessä mä kykenisin auttamaan muita, jos mä tarvitsisin apua itsekin. Mä elän nyt omassa pikku itsekeskeisessä maailmassani (mikäli sureminen ja asioiden prosessointi ja läpikäyminen on sitä). Ennemmin mä käyn tän kaiken läpi nyt, kun hautaan sen jonnekin ja palaan mielisairaalan merkeissä asiaan vuosien päästä.

Kyllä muakin joskus tympii se, et valitetaan kaikesta mahollisesta ja mahottomasta. Ja on teillä kaikilla muillakin kausia, millon kaikki vituttaa tai oma terveydentila huolestuttaa… Tai sit kuulee valitusta siitä, ettei ole rahaa. Mut silti mä kuuntelen ja harvoin sanon, et se vituttaa tai tympii. Mä vaan yritän auttaa, koska ihmisien oloa parantaa se, et joku kuuntelee.

Mulle sanottiin, et mun elämä näyttää helpolle, mut ei se oikeesti sitä joka päivä ole kuitenkaan. Vaikka mulla ei ole lapsia, niin mäkin nukun huonosti tai valvon öitä. Vaikkei mulla ole parisuhdetta, niin mäkin riitelen ihmisten kanssa.

Kiitos, jos jaksoit lukea tän avautumisen.

-Myy-

Eilen mä itkin viimeistä kertaa sen tyhmän miehen takia… En tahdo pitää koko tyyppiin mitään yhteyttä. Se hoitu hienosti tän loppuun: - Lähti karkuun ja jätti mut selvittelemään yksinäni sit kaiken paskan. Mut minkäs ihminen luonnolleen voi, kun on jo kiinnostavampi nainen kiikarissa? Ja syy, miks kävi näin on mun henkilökohtainen impulsiivisuus, se kuulema tappo toisen osapuolen tunteet. Niin vissiin, kunhan selittää ja kun mä kysyin, et ymmärtääkö se yhtään, että mistä asia vois johtua, niin mies tuumaa, et: - Sulla ei oo lääkitys kohillaan. Sanoin sitten, et se oma käytös aiheutti sen, et mä oon vaan ollu läsnä sillon, kun herralle sattuu sopimaan ja mulle loukkaannutaan, kun mä en pääse paikalle… Sviddu. Ja kuinka kivalta se ihmisestä tuntuu, kun joku vaan käy sun luona, hoitaa hommansa ja lähtee menee? Kuka tahansa suuttuu, etenkin kun se ihminen tiesi, et miltä se musta tuntuu.

Mä vaan tahdon oikeesti oman iloisen itseni takaisin ja sen urpon ihmisen kokonaan pois mun elämästäni… Kun mä mietin, et miten mun aiemmat ihmissuhteet on menny, niin en mä voi todeta muuta, kun et historia toistaa itseään kerta toisensa jälkeen. Aina tapahtuu jotain tosi pahaa ja sit mä jään yksin ongelmieni kanssa. Taino, ei tää oo vasta kun toinen kerta. Sen ensimmäisen kerran kesti sillä, et mä jotenkin tulin ajatelleeksi, ettei vastaavaa pääse ikinä tapahtumaan ja silti n.10-vuotta myöhemmin kävi ihan samalla tavalla. Mitä mä tein 10-vuotta sitten niin väärin, että mun pitää elää se kaikki uudelleen?

Kyllä, mä olen impulsiivinen ja hetken mielijohteesta toimiva ihminen. Impulsiivinen ja nopea liikkeissäni ja jos musta tuntuu pahalta, ni mun mielestä mä saan purkaa sitä. Me riideltiin paljon. Mut se en ollu minä, joka petti ja se en ole minä, joka tulee pettämään ja kohtelemaan piittaamattomasti seuraavaakin kumppania.

Kuka tahansa saa olla sekaisin sen jälkeen, kun duuni menee alta (toki löysin uuden tilalle), mut jostain syystä sen paikan menetys syö mua aika-ajoin, vaikken mä siellä enää haluaiskaan olla töissä. Ja sit mun isä saa pahan aivoinfarktin Tapaninpäivän yönä ja viettää viisi kuukautta sairaalassa ja toipumisen ennusteet on ollut mitä sattuu. Nyt mun isä on kotona, mutta toinen käsi lopullisesti ja peruuttamattomasti halvaantuneena ja kävely ei onnistuisi ilman keppiä. Kävely ei onnistu myöskään ulkona tai jos on mattoja lattialla. Ja kuvitelkaa, mun isä on ihminen, joka ei kohta 30-vuoteen oo vetänyt tupakkaa, 5-vuoteen alkoholia ja lenkkeili pitkiä matkoja joka ikinen päivä. Miltähän se mahtaa tyttärestä tuntua, kun näkee hyper-isukkinsa todella heikossa kunnossa?

Ja siihen päälle sitten vielä kaikki muu pieni shaiba. Et on ollu kyl pinna ja mielenterveys koetuksella. Et sallikaa mun olla impulsiivinen, ei tätä ikuisuuksia jatku…

- Myy -

Minä suutuin paranoidille ja katkaisin yhteydet. Mä en jaksa olla jonkun ihmisen vainoharhan kohteena ja ottaa vastaan ihan kaikkea, etenkin kun kyseinen henkilö saa niitä paranoija-kohtauksiaan aika-ajoin ja mä olen sitä katsellut vuosien aikana ihan riittämiin. Nyt en enää jaksa. Mulla on ihan tarpeeks tällä hetkellä tekemistä omassa pikku elämässäni ja ihan tarpeeks paskaa jo muutenkin niskassa, ni pitääkö vielä kattella jonkun mielisairaan hiipparin tekemisiä?! Jos se ihminen vaan itse älyäis, et kuinka sekasin se todellisuudessa on ja hakeutuis hoitoon!!! Mä tunnen kaikennäköstä porukkaa ja jotkut on enempi hoidossa ja toiset vähempi. Mut tähän mennessä kaikki muut paitsi toi yks on hakenut apua ongelmiinsa. Koska se kyseinen henkilö ei edes näe omia ongelmiaan… Harmi, mut jos toinen ei ota onkeensa, niin se ei ota. Ja mitä semmoselle ihmiselle voi tehdä, jos se ei itse nää omaa ongelmaansa?

Mä eilen juttelin yhen frendin kanssa ja pohdin, et miten ihmeessä mä vedän kaikkia ääripäitä puoleeni. Oli ne sitten ääriuskovaisia, politiikkaan hurahtaneita, ääriaktivisteja tai jotaan muita mentaaliongelmaisia ihmisiä. Miksi? Tosinaan mä itse alan miettimään, et oonko mä jollain tavalla hullu, koska mulla ei oo mitään ongelmia, paitsi ailahtelevat tunnetilat (ja tällä hetkellä ne todellakin ailahtelee laidasta laitaan), jotkut pienetkin asiat häiritsee ihan hirveesti. Mut kyllä mun itsetunto ja omanarvontunto on kuitenkin suurinpiirtein kondiksessa ja kykenen kuitenkin ailahteluistani huolimatta rationalisoimaan asioita. Kai kaikki on vaan kiinni kyvystä luovia tän informaatiotulvan keskellä ja priorisoida omat ajatuksena ja vaan jatkaa huolimatta siitä, että tekis mieli jäädä tuleen makaamaan.

Ja onneks mulla on suhteellisen normaalejakin kavereita nykyään. Tai ainakin semmosia, joilla on lääkitys edes sinnepäin. Kyllähän jokaisen ihmisen elämään mahtuu vastoinkäymisiä ja surua, toiset saattaa jopa sairastua. Mut yleensä ihminen jossaan vaiheessa havahtuu omaan tilanteeseensa ja osaa sitten reagoida… Joko ystäviensä avustamana tai apua pyytäen.

*****

Mä oon haaveillu suhteellisen seesteisestä ja tasapainoisesta elämästä jo pitkään ja toivoisin, että semmonen ois mahollista, vaikka edes hetkenaikaa.

Mua eilen alko pikkusen ahistaan taas, kun yks frendi onnellisena puhui ihmissuhteestaan. En usko, että kyseessä on millään tavalla kateus, vaan tää on ihan omaa henkilökohtasta ahdistusta siitä, et miks mä en vaan onnistu luomaan tasapainoista ja toimivaa ihmissuhdetta?! Mikä mussa tökkii oikeesti niin pahasti, ettei homma vaan toimi? Tai näin mä oon kuullut, et vika on meikäläisessä… No, ehkä elämä heittää joskus eteen jotain mukavaakin ja onhan sitä mukavaa tässä jo tapahtunut.

-Myy-

Mä oon monen lapsia omaavan henkilön suusta kuullut, että he odottavat sitä tasapainoista ja tylsää arkea, koska yksikään päivä ei ole samanlainen ja aina sattuu jotain. Ja mua jotenkin aina katsotaan jokseenkin säälivästi, sillä kai ne ihmiset luulee, että lapseton sinkkunainen elää jokseenkin helppoa ja simppeliä elämää… No, mä en pääse siihen tasapainoiseen ja arkiseen työrutiiniin edes, koska mun työssä ei yksikään päivä ole samanlainen. Asiakkaat pitää siitä kyllä huolen, jos mulla näyttää olevan liian kivaa töissä.

Aikaisempi kappale oli siis pohjustus siihen tekstiin, että aijon nyt kertoa teille rakkaat lukijat, että mimmoinen on minun perusvapaapäiväni. (ei koskaan samanlainen tosin). Mutta tämä on oikeastaan yhtä hyvä esimerkki, kun mikä tahansa päivä…

- Piip, piip, piip, piip… Huutaa herätyskello kahdentoista aikaan “aamulla”, mä herään niin syvästä ja hyvästä unesta, että tunnen melkein fyysistä tuskaa noustessani ylös, mutta nousen silti ja suljen kellon. Otan kännykan latauksesta ja vilkaisen onko yön aikana tullut puheluita tai viestejä. Kas, viesti on saapunut. Hymähdän, koska ajattelen sen olevan joltain aivan muulta. Mutta se olikin ihmiseltä, jonka olemassaoloa en ole viimeiseen puoleen vuoteen muistanutkaan ja ihan tarkoituksella ja oikeasta syystä ollut pitämättä yhteyttä. Viestistä kävi ilmi, että kyseisen henkilön kaverit ovat kertoneet, että puhun hänestä pahaa seläntakana ja FB:statuksissani. Sama ihminen dramaattisesti vielä kysyy, että mitä hän on tehnyt ansaitakseen tän shaiban. - Nam, paranoijaa heti aamupalaksi. Ajattelen ja mene aamuröökille.

Tupakoinnin jälkeen pistän kahvin tulille, otan lääkkeen ja vastaan viestiin, että mulla on tässä nyt ollu pikkusen muutakin tekemistä, kun vaan päivitellä FB-statuksiin shaibaa tietyistä ihmisistä tai puhua kyseisestä henkilöstä pahaa. Samalla myös toivoisin saavani tietää, että ketkä tuommoista oikein väittää. Vastaus kysymykseeni tuli suhteellisen nopeasti ja ihminen ilmoitti minulle, ettei aijo sotkea kavereitaan tähän mukaan, vaan kertoo omille kavereilleen, etten ole mitään semmoista tehnyt, vaan hänen kaverinsa ovat olleet väärässä… Vastasin viimeisimpään viestiin vain kolmella kirjaimella: Aha.

Noniin, mä en ole kerennyt edes kaatamaan aamukahvia kuppiin, kun saan osakseni ihan jäätävää vainoharhaa. Todennäköisesti kyseinen ihminen ei todellakaan ole kuullut yhdeltäkään kaveriltaan yhtään mitään (miksi edes kukaan väittäisi kenellekään mitään mikä ei missään tapauksessa pidä paikkaansa?) Tän saman paranoidisuuden vuoksi mä nimittäin aloin ottamaan etäisyyttä kyseiseen ihmiseen ja saman ihmisen takia muuten salasanasuojasin edellisen blogini. - Se, että mä estän ihmistä näkemästä mun FB-päivityksiä ja estän häntä näkemästä minua onlinetilassa ei käsittääkseni tarkoita sitä, että alan käyttämään kaiken aikani hänen dissaamiseensa. Itse mä ainakin koen sen niin, etten halua olla kyseisen ihmisen kanssa tekemisissä…. Joidenkin ihmisten pitäs oikeesti mennä päälääkäriin…

Kahvi on kupissa ja vastausviesti tulee ja taas siinä on jotaan ihan ihme paskaa. Ennen viestiä olen soittanut parhaalle ystävälleni ja varmistanut vielä, etten ole aikoihin maininnut kyseisen henkilön nimeä. Vastaan henkilölle, et uskokoon mitä tahtoo, mut minut voi jättää asian ulkopuolelle.

Seuraavaksi toiselta ihmiseltä tulee FB:ssa viestiä ja kysyy mitä aijon tänään tehdä. Vastaan, että meen parhaan ystäväni lapsen synttäreille ja kyseinen kaveri lähti mukaani.

Käytiin Prismassa ostamassa pienelle prinsessalle synttärilahja ja sitten apteekin kautta lähdettiin ajamaan kohti ystäviemme asuntoa. Matkalla kuulen kaiken ystäväni elämän kriisistä, kommentoin ja tuen, mutten suostu tekemään palvelusta…

Päästään perille ja asunto on täynnä lapsia. Annan lahjan synttärisankarille ja menen olemaan sosiaalinen aikuisten ystävien kanssa. Syön karkkia, juustokakkua, fetapiirakkaa ja sipsejä, sekä juon kahvia. Kertoilen tän aamun tekstiviestiepisodista ja muusta mahdollisesta. Ihmiset mun ympärillä ihmettelee, että mistä mä löydän kaikki hullut ympärilleni. Yksi ystävä vastasi: “Sun kotipaikkakunnalta.” No, se selittää.

Synttäreillä mä tekstailen paranoidin, kriisiystävän (joka oli siis poistunut paikalta) ja kolmanen kaverin kanssa. Paranoidi toteaa, että asia on hänelle ok, jos se on mulle ok. Kriisiystävä haluaa ratkaisun pulmaansa ja kolmas kaveri kertoo että paranoidi on viime yönä lähettänyt hänelle ja yhdelle toiselle myös FB:ssa viestiä siitä, että paranoidia syrjutään. Mä soitan sitten sille yhdelle toiselle, joka oli yhtä pihalla kuin minä ja se kolmas kaveri. Hauskaa on se, etten ole ollut kolmannen enkä tämän toisen kaverin kanssa tekemisissä, ainakaan niin, että tällä paranoidilla olisi asiasta mitään tietoa.

Juhlat jatkuu ja jatkan sosiaalista rupattelua ja sitten soittaa kriisiystävä, joka pohtii kriisiään. Mä pyydän sitä ihmistä ratkaisemaan tilanteensa, jotta saa sielulleen rauhaa. Kun ei elämä ota mitään, jos ei sille anna.

Kun lapset (paitsi talonväen semmoiset) poistuu, niin jään pohtimaan syntyjä syviä parhaan ystäväni kanssa. Puretaan päivää ja mietitään kuulemaamme ja vähän muutakin. Molemmat pyöritellään päätämme ja ihmetellään ihmisiä ja ihmisten maneereita. Musta oli kiva synttäreillä tavata aikuisia ihmisiä ja rentoja ystäviä, joille on helppo jutella mistä vaan.

Illalla mä matkustin bussilla ja päätin jääda pois eri pysäkillä, kun normaalisti ja hypätä eri asemalla junaan, kun normaalisti ja totesin sen olevan parempi vaihtoehto. Juna oli tosin täynnä jo ennen klo: 23 a lauantaikunnossa olevaa kansaa. Ja pohdiskelin, että maailma on muuttunut todella kiireiseksi, kun yleensä juhlakuntoinen kansa on vasta 02-03 välisenä aikana juhlakunnossa junassa.

Et se on tämmöstä ihan tavallista se mun elämä myös…

-Myy-

Mulla on taas päässä ihan hirveesti ajatuksia, eikä ne oikeen ole millään tavalla yhteneviä. Ainoo yhtenäinen nimittäjä niille ajatuksille on se, että ne virtaa mun pääkopan sisällä.

Mun paras ystävä vei mun yöunet, koska hän kertoi, mitä ajatusta oli pyöritellyt jo viikon päässään ja sain sitten pitkän markkinointipuheen. Mun perusajatukset puhelimessa keskustellessani olivat seuraavat: “…” ja “?!”. Ja sit kun ajatus jää jäytämään takaraivoon, ni sehän jää. Mutta mä sitten tulin siihen tulokseen, että ystäväni hourii omiaan ja siihen mä sitten nukahdin. Kolmen tunnin yöunien jälkeen ei hirveesti kyllä juhlita, mut eiköhän tämä tästä.

*****

Mä olen tässä nyt kokenut surullisia asioita… Sen verran surullisia, että mun pitäs olla lamaantunut ja vältellä sosiaalisia tilanteita ja mitä nyt ikinä ihmisessä tapahtuu, kun se on surullinen. Ja mitä vielä! Sen jälkeen, kun päätin, että irrotan itteni huonosta ihmissuhteesta vaikka väkisin, niin tapahtu jotain aivan muuta. Yhtäkkiä mun ympärillä on ihmisiä ja mä näen maailman ihan uusin silmin. Mulla on semmonen tunne, että mä olen ensimmäistä kertaa kolmeen vuoteen vapaa. (Tai sit tää tunne on väsymyksen aiheuttama hallusinaatio).

Samainen ystävä, joka vei multa yöunet, myös kertoi mulle, et mä olen viimeisen puoli vuotta ollut sosiaalinen olematta kuitenkaan sosiaalinen. Eli jutellut ihmisille, mutten ole antanut itsestäni ulos juuri mitään. Toisaalta se on ihan totta. Ja huomasin sen piirteen. Mä olen ollut viimeiset puoli vuotta aika onneton, surullinen ja ahdistunut. Aloittanut irtautumisprosessin alitajuisesti.

Nyt mä siis elän siinä tilanteessa, että mä koen saaneeni uusia kavereita ja että mun ympärillä pyörii ihan hirveästi ihmisiä. Tulee ihan ne vanhat ajat mieleen, jolloin mä olin supersosiaalinen ja mulla oli laaja kaveripiiri. Nyt se on taas laajentumassa ja tuntuu, että hommat alkaa menemään reilaan. Ystävät on kuitenkin tärkeitä. Eikä mulla ole niitä liikaa.

Koska mulla nyt on tää sosiaalinen draivi päällä, niin se näkyy myös töissä. Työkaverit haluaa jutella ja puhua mun kanssa. Kertoa mulle asioita ja heittää mun kanssa läppää. Mä oon nyt saanu ihan suoraa palautetta loistavasta ulosannistani, kyvystä analysoida tilanteita ja taidosta puuttua tilanteisiin.

Mä voisin väittää, että nyt alkaa tekemisenmeininki kohillaan. Ja että mä kelpaan semmosena, kun mä olen. Kukaan ei oo sanonut mulle, et mimmoinen mun PITÄÄ olla, tai kuinka mun PITÄÄ hillitä tunteeni. Eikä kukaan tule sanomaan, että mun PITÄÄ ilmaista asiat toisin. Kaikki jopa ymmärtää mun artikulointia. Ja musta tuntuu, että mä alan toipumaan vanhan suhteeni traumoista. Enkä mä herranjumala osaa/kykene perustelemaan joka ikistä tunnereaktiotani tai sitä, että miksi toimin tietyissä tilanteissa tietyillä tavoilla. Eikä kukaan muu ole koskaan vaatinut multa tilanne-esimerkkejä, jos olen väittänyt, että joku tapa tietyissä tilanteissa loukkaa mua. Voiko ihminen olla niin sokea oman toimintansa suhteen, ettei itse ymmärrä ilman videokuvaa toimineensa loukkaavasti? Ja vaikka mä kuinka yritin keksiä tilanne-esimerkkejä, niin mä siltikin keksin omiani tai tulkitsin asioita omalla tavallani ja kun se mulle noin sanoi, niin mä olin mukamas aina se, joka oli väärässä. Mut enpä mä ole ollut… Mä olin oikeassa ja kyseinen henkilö ei vaan tunnistanut itsessään virheitä, vaikka konkreettisia esimerkkejä siitä näkyi livenä jatkuvasti. No, eipä ole minun tappioni.

*****

Ja kolmas asia… Nyt mä olen kohdannut TODELLA kateellisen naisen… Näytin joitain viikkoja sitten mun lapsuudenystävän kuvia ja sanoin: “Tässä on todella kaunis nainen, jolla on ulkonäöstä huolimatta sydän puhdasta kultaa.” Sain vastauksen: “Must toi näyttää ihan samalta, kun kaikki muutkin. Eikä toi oo mitenkään erityisen kaunis.” Mä aloin vaan ihmettelemään, et miks ihmeessä toinen ei tunnusta toisen kauneutta, koska se oli niissä kuvissa varsinkin todella kaunis.

Katsoin myös uutista Britanian kauneimmasta naisesta ja teksti väitti, että naisella on täydelliset kasvot. Must se oli tosi nätti, ottaen huomioon että siihen naiseen ei oo käytetty kirurginveistä. Ja tämä sama kateellinen nainen sit tuumasi, että: “No, ei toi oo mikään kaunis. En mä ymmärrä missejäkään tai malleja ne on kaikki rumia.” Mä kattelin taas haavi auki. Ja aloin miettimään, ettei se oo ikinä tainnut kehua ketään kauniiksi. Onkohan perustavanlaatusia ongelmia kyseisellä ihmisellä? Kai se pitää itteään pakkelikerroksensa kanssa kauniina ja ei voi sietää sitä, et joku muu on kauniimpi. Jotkut kauniit naiset ei voi vissiin sietää sitä, et muita kehutaan kauniiksi. Tai sitten kyseisellä henkilöllä on todella heikko itsetunto ja se saa kolauksia, jos kehutaan jotain muuta kauniiksi. Mullakaan ei näköjään kaikkeen riitä ymmärrys…

Mutta mukavaa viikonloppua kaikille. Leijonafanit kannustaa tänään Suomen voittoon Kanadasta!!!

-Myy-

Tapasin tänään ihmisen kaukaa mun menneisyydestä. Sillä ihmisellä on ollu iso rooli mun elämässä sillon, kun olin itse aika hukassa (Lue: Teini).

Hassua, ollaan samalla alalla ja ko. henkilö oli jo silloin. Se ihminen vaikutti hyvin iloiselta mun puolestani, kun kerroin, että vanha työ on taakse jäänyttä elämää ja kerroin missä hommissa mä nykyään vaikutan. Ja kerroin, et pääsen luomaan uutta ja toteuttamaan sitä missä mä tosiaan olen hyvä; - Eli se em. uuden luomisessa ja kontaktiverkostojen rakentamisessa. Mä saan hyödyntää koko mun sosiaalista osaamistani ja kehittää ja kehittyä siinä sivussa itsekin. Tunnen ensimmäistä kertaa, et olen juuri siinä hommassa, mitä mun pitääkin tehdä. AInoa vaan, että soppari loppuu ensi kuun alussa ja jatko ei oo 100% varmaa. Mutta sen näyttää kaiketi kuluva kuukausi. Pitäkäähän peukkuja pystyssä. Jookos?

Mä oon monessa mielessä saanut vahvistusta sille, että mun persoonallisuus tehdä tota työtä on siihen soveltuva, enkä mä oo yhtään niin huono työntekijä, kun aiemmassa paikassa luulin. Mä olen nyt kahdelta eri ihmiseltä kuullut seuraavan kysymyksen: “Kuinka noin nuori voi olla noin viisas?” Enhän mä sitä tiedä. Mä oon aina vaan tiennyt sen (itseäni liikaa kehumatta), että oman ikäset ihmiset on vaikuttanu jo varhaisnuoruudessa jotenkin lapsellisilta ja teininä hengasin vapaa-ajalla muutamia vuosia vanhempien ihmisten kanssa. Mä en saanu mahollisuutta kasvaa pumpulissa, tai kai mua yritettiin joskus lapsena. Mut kiusaajien silmätikuksi joutuminen, yleinen syrjintä ja siitä huomattavasti paljon pahemmat tragediat on luonu musta tämmösen ihmisen. Ja opetti jo skidinä ottamaan itse itsestään vastuun ja käyttämään omia aivoja.

Harva tietää, että mulla on lapsena diagnosoitu paha lukihäiriö, keskittymisen ja tarkkaavaisuudenhäiriö sekä mulla on ollu puhevika. Ja mun avaruudellisessa hahmotuksessa on menny jotain pahasti vikaan… Kotona osattiin kuitenkin tukea ja äiti hoki aina: - Sun pitää tehdä isompi työ, kun monen muun lapsen, jotta sä opit asiat.

Eskarissa kaiketi todettiin se keskittymisvaikeus, kun en malttanu odottaa ohjeita, et miten sateenkaaren kuva väritetään. Se jäi elävimmin mun mieleen, kun eskarin täti sai hirveet raget, kun aina vaan sooloilen, enkä kuuntele ohjeita. Sain uuden paperin ja täti pyys värittämään alimman sateenkaaren raidan ruskeaksi, johon minä loihe lausumahan, et: “Ei sateenkaaressa oo ruskeeta, senkin pönttö.” Pääsin liikuntasaliin leikkimään 4-5- vuotiaiden kanssa. Joku lanttumaakari sen sillon totesi ja samalla todettiin se avaruudellinen hahmotushäiriö, jonka takia mä sit menin toimintaterapiaan.

Toimintaterapiastakin mä muistan jotain ja se oli tosi siistiä tehä juttuja sen Pirjo-nimisen tädin kanssa. Mä suoritin temppuratoja, tein palapelejä ja kaikkee muuta hauskaa. No, sainhan mä ison perheen lapsi mukavalta aikuiselta huomiota ja vieläpä vain minä.

Kun mä menin kouluun, niin olin yksi nopeimmista, joka oppi lukemaan ja jopa laskemaan. Koulu oli ihan kivaa ja mä olin R-vian takia puheopetuksessa. Enkä mä ymmärtäny, et miks mun ois pitäny puhua sillain, että korvaan R:n D- kirjaimella. Kolme vuotta mä kävin puheopetuksessa ja kun se loppu, niin neljäntenä vuonna opin sanomaan R:n ilman sen kummempia harjotuksia. Kaverit siitä mulle huomautti, et oon oppinu sanomaan R:n oikein.

Ja se lukihäiriö. Mä en tänäkään päivänä ymmärrä sitä, et miten helvetissä se on mulla joskus todettu. Mut kai se äänen lukeminen oli mulle vaikeeta ja se, etten ymmärtänyt, että kirjoittaessa kaunoa, mun kuuluu jättää ihan samalla tavalla välit sanojen väliin. Kaksoiskonsonantit oli vaikeita kanssa. Lukihäiriön kanssa mä oon tehnyt eniten työtä, koska oon kuitenkin aina tykännyt lukea ja kirjoittaa omia tekstejä. Kirjoteltiin kavereiden kanssa paljon myös kirjeitä ja meillä oli kaikki tarinavihkot ja muut. Ja lukihäiriöisestä tytöstä tulikin ihan hyvä kirjoittaja, nopea lukija ja yhdyssananatsi. 3- luokalla alkoi sanaluokkien opiskelu ja mä loistin, opin ne kaikki todella nopeasti, koska kehittelin niistä itselleni lauluja, jotka jäi soimaan päähän sama päti sijamuotoihin ja muihin suomen kielioppijuttuihin. Mä kirjotin hyviä aineita, tykkäsin esiintymisestä ja laulamisesta. Yläasteella mä olin äidinkielessä hyvä, tein hyvät kirjaesitelmät, referaatit, kirjotin kympin aineita ja hanskasin kieliopin. Sen lisäks loistin vielä ilmaisutaidossa ja musiikissa. Yläasteella mulla oli hirveesti poissaoloja ja pelkäsin mennä kouluun, koska mua kiusattiin ja ysillä mulla ei juurikaan koulussa kavereita ollut. Mä elin ysiluokan koulussa vihattuna ja vapaa-ajalla mä olin suosittua seuraa ja pojat kävi kotiovelta usein hakemassa röökille tai hengailemaan porukalla jonnekin. Mulla siis oli paljon poikia kavereina. Semmonen tahaton kaksoiselämän eläminen hämmentää vieläkin. Miten voi koulussa olla koulun vihatuin ihminen ja vapaa-ajalla suosittu?

Matematiikan kanssa takkuilin kokkikouluun saakka, samoin kun kemian, fysiikan ja ruotsin kanssa. No, käytäntö opetti paljon. Ensimmäinen ja toinen vuosi kokkikoulussa meni lähinnä opiskelijaelämän viettämiseen. Ja vasemmalla kädellä selvittiin kouluhommista ystäväni kanssa. Meininki oli aika viinanhuuruista ja aikuisiällä on sen ystävän kanssa mietitty, et miksei meijän toilailuihin kukaan puuttunut, vaikka terveydenhoitajan papereihin kirjoitettiin keväällä ihan rehellisesti juomamme viinamäärä kuukauden ajalta. Terkkari tuumas mulle, et: “Sä et sais juoda kun 5ravintola-annosta alkoholia viikossa, tää sun määräs on todellakin liikaa.” Ja siinä se.

Mä nyt kerron vaan niitä kesyjä juttuja, mut mun nuoruuteen ja nuoreenaikuisuuteen mahtuu iso kasa dramatiikkaa, vittumaisia käänteitä ja paljon semmosta, mitä monikaan ei elämänsä aikana koe. Siksi mä olen kaiketi joidenkin mielestä fiksu. Joidenkin muiden ihmisten mielestä mä olen järkyttävä idiootti. En mä ole täällä tosiaan miellyttämässä kaikkia.

Ja palataan vielä siihen nuoruusvuosien tukijaan. Se tosiaan oli iloinen, etten jatkanut siinä paikassa, missä olin vielä viime vuonna töissä, koska se työ tarjoaa hänen mielestään hyvän ponnahduslaudan nuorelle ja nälkäiselle työntekijälle, mutta kehittymään siellä ei pääse. Entinen työkaverini tuumasi siihen puhelimessa tänään: “Täällä pitää luoda kehitys itse.” Mä olen aikaisemman puhujan kanssa samaa mieltä, siellä ei pääse kehittymään ja kehityksen luominen on vain kauniita sanoja paperilla ja kukaan ei oikeastaan ole valmis muuttamaan toimintatapojaan. Mutta eihän totuutta näe, ennen kuin sitä katsoo ulkopuolelta…

Totuus vai Tequila?

-Myy-

Mä haluan herätä tästä koomasta ja jatkaa mun elämää siitä, mihin se joskus jäi. Eihän mikään kestä loputtomiin. Ei kipu, ei ikävä, ei tuska eikä huono onnikaan. Mä vaan nyt haluan päästä yli ja unohtaa. Liian monta petettyä lupausta takana pieniä ja isoja. Se kun odotat ja jossakin vaiheessa tajuat odottaneesi turhaan… TAAS!

Tai se tunne, kun ei tule kuulluksi: “Älä sano noin, koska se tuntuu pahalle”, ja siltikin se sanoo ja satuttaa sanoillaan.

On paljon, mitä pitää vielä purkaa, käydä läpi ja surra pois. Hetkittäin on raivo, sitten tulee lamaannus, sitten suru, sitten lamaannus ja taas raivo ja tota oravanpyörää sit pyöritään ympäri ja ympäri.

Ehkä tää tästä vielä riemuksi muuttuu…

-Myy-